Keskustelu
| Nightlight | Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 1.19 |
| Tuleeko teille koskaan sellaisia yhtäkkisiä "havahtumiskohtauksia", että "Hei, mulla on refluksitauti", vaikka siis kyllähän sen olemassaolon koko ajan tuntee. Itselleni tulee, ja ovat jotenkin tosi ahdistavia. Mullahan on siis ollut refluksi jo yli 3 vuotta, mutta vaatii vieläkin sopeutumista ja hyväksymistä. Ennen sairastumista mulla ei ollut närästystä juuri koskaan, ja tulee aina joskus ikävä niitä aikoja. Sitten kun vielä tietää tämän olevan elinikäinen riesa... Mietin myös, että jos en olisi vähän ennen sairastumista ollut niin kamalan stressaantunut (näin jälkeenpäin ajateltuna vieläpä ihan turhasta asiasta), niin olisiko tätä tullut lainkaan? |
||
| Rabe Pratsoli | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 1.28 |
| En havahdu - enkä oikein ymmärrä mitä havahtumista siinä olisi? Refluksitauti on osa minua. Jollakulla toisella on diabetes, reuma tai ties mikä. Minulla on tämä. Kyllä tämän kanssa pärjää. Eihän tämä ole pahakaan tauti jos miettii mitä kaikkea sitä riesaa ihmisillä on. Ei tämä tauti kyllä nyt ihan pelkästä stressistä tule....yleensä vaaditaan sen ruokatorven sulkijan jonkinasteinen löysyys ja monta muutakin tekijää.... Kellä on palleatyrää....kellä raskaus/liikalihavuutta. Monella on varmasti diagnosoimatonta ruoka-allergiaa kuten minulla oli yhtenä selittävänä tekijänä. Minä pidän itseasiassa refluksia ystävänäni. Harmittaa kun (yli)lääkitsin itseäni monta vuotta enkä tajunnut, että kroppa yrittää protestoida kun syön sille sopimatonta ruokaa! Refluksi siis pitää minua kaidalla tiellä: stressaa vähäemmän, syö oikein, pysy riittävän hoikkana.... Näinkin sen asian voi nähdä. |
||
| refluksikurkku | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 2.17 |
| Hei Nighlight, voimia pohdiskeluihin!! Sopeutuminen on kyllä niin hirveän yksilöllistä. Vaikka se sopeutuminen on edennytkin, voi niitä "masennuksen hetkiä" tulla myöhemminkin - siinä ei välttämättä noita sairausvuosia lasketa! Anna mielesi tehdä rauhassa vaan sitä surutyötä mikä vanhasta elämästä luopumiseen sisältyy ... siitä on VASTA 3 vuotta (vertaa kuinka monta vuotta ilman refluksitautia). Minä havahdun joskus siihen ajatukseen, että aikaa on jo vierähtänyt tietty määrä tämän taudin parissa -- ja on ollut kyllä melkoinen taival -- taival, jonka olisi mielellään jättänyt kokematta. Mutta nyt pelataan niillä korteilla mitkä käteen on jäänyt! Ikävän vanhaan ymmärrän hyvin - oli se kyllä huoletonta aikaa kun pystyi syömään terveellisiä ja vähemmän terveellisiä normaalia määriä. Itsellä sopeutuminen on kyllä hyvällä mallilla (minä jopa kyselin täällä joskus niitä positiivisia asioita refluksiin liittyen!) - mutta aina välillä tietty tökkii pahasti. Tämä on niin helv.. . aikaa ja energiaa vievää joskus :-( Puhumattakaan siitä talouspuolesta kun töitä ei niin paljon pysty tekemään kuin haluaisi ... Itse kanssa jossittelin jossain vaiheessa ... tarvii tietty miettiä mistä kaukaa sen jossittelun alkaa. Jos en olisi mennyt siihen vetoisaan paikkaan vapaaehtoishommeleita tekemään, en olisi vilustuttanut itseäni enkä olisi saanut tätä flunssaa, joka sen taudin puhkaisi. Luultavammin se olisi tullut kuitenkin jossakin vaiheessa, ehkä vähän myöhemmin mutta kuitenkin. Mikä muuten sulla se tilanne siellä ruoaktorven päässä oli - normaalit paineet kuten useimmilla vai väljä sulkija? Oliko sulla palleatyrää? |
||
| selidor | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 12.20 |
| Koen kyllä samanlaisia havahtumiskohtauksia. Vähän aikaa saattaa mennä ilman, että aktiivisesti ajattelee oman elämän rajoittuneisuutta, mutta väkisinkin välillä sitten tajuaa, mistä kaikesta jää paitsi ja mikä kaikki voisi olla paljon helpompaa. Minun on vaikea ajatella, miten surutyö, hyväksymisprosessi tms. voisi kohdallani edetä tai joskus mahdollisesti päättyä. Tuntuu, että kun on saanut yhden sairauden käsiteltyä, puhkeaa toinen, tai jos onkin ehtinyt sopeutua tietynasteiseen tautiin, pahenee se sitten, ja taas alkaa koko homma alusta. |
||
| CC | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 12.35 |
| Mun on pakko myöntää, että nykyään yhä suuremman osan ajasta vietän miettien tätä tautia. Mietin aina, että mitä olisin voinut joskus tehdä toisin ja että mihin päin tässä kuljetaan. Omalla kohdalla tauti kun kuitenkin on johtanut työkyvyttömyyteen, joten on sitä aikaakin masentua.. Iltasin jännitän aina, että pystynkö nukkumaan tai että millainen olo on aamulla. Päivisin mietin, että uskallanko lähteä kavereiden kanssa ulos, harrastamaan, kävelemään tmv. Entä jos saan kohtauksen jossain kaupungilla? Pakko kanssa sanoa, että ikävöin jopa semmosta asiaa kun tavallista kurkku-tomaatti-salaattia. Enkä edes ole mikään kova salaatin ystävä. Kun joku päivä pystyisi edes semmosen syömään.. Kivut ei vaan häviä, niin kyllä ne aika mukavasti muistuttaa taudin olemassaolosta. Tosin, pitää ajatella aina välillä positiivisestikin: Onneksi ei ole syöpää tai vastaavaa. Ei ole mitään hengenhätää. |
||
| Sitrus | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 13.00 |
| Välillä havahdun siihen, että kas, juuri nyt ei purista kurkkua tai koske mihinkään. Sellaista sattuu pari kertaa viikossa. Muuten olen kipeä koko ajan, yötä päivää. Mitä tulee surutyöhön ja sellaiseen, niin musta on ihan ylimääräinen taakka se, että alinomaa joutuu todistelemaan ja vakuuttelemaan milloin kellekin sitä, että tämä on VAIKEA sairaus ja PYSYVÄ sairaus. Eihän diabeetikolta tai epileptikolta tai sydänsairaaltakaan kysellä ja ihmetellä että vieläkö sinä olet tosiaan sairas, kas ihmettä. Sankarisairaan roolia ja "oikeaa asennetta" ollaan myös kovasti tarjoamassa, mikä on todella loukkaavaa. Sanomatta selvää, että nämä henkilöt eivät itse sairasta refluksitautia eikä yleensä mitään muutakaan. |
||
| poppy | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 19.37 |
| Täytyypä myöntää, että en pidä refluksisairautta kovinkaan vakavana juttuna itselleni. Syynä varmaankin se, että 2002 keväällä sain syöpäni kanssa elinaikaa 3-7 vuotta ja siitä huolimatta olen edelleen elossa! |
||
| maikki | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 20.59 |
| neljän vuoden aikana sitä tottui tautiin ja turtui polttoihin. En kuitenkaan pitänyt refluksia kauheen vakavana, mutta kyllä sitä mietti että millaista olis elää ilman polttoja ja etovaa oloa. Millaista olisi jos saisi syödä kaikkea ilman polttoja. Ja miltä nälän tunne tuntuu. Mulla ei saanut tulla nälkä, sillä mahan kurninta iski kovat kivut, eli töissä oli oltava aina mukana jotain syötävää, jos vaikka rupee tuntuu et pian kurnii maha. Näin jälkikäteen tuntuu kummalliselta ajatella noita aikoja. Ja nykysin on kovin outoa havahtua ajattelemaan et hei, mulla ei enää refluksi oireile, en tarvitse lääkkeitä (en ole tarvinnut siis puoleen vuoteen), ei tarvitse jatkuvasti kantaa jotain syötävää mukanaan ja voi syödä suht vapaasti ruokaa (mausteita, rasvaa, kahvia, viintä, suklaata)ilman polttoja, tosin unohdettava on leivän/viljojen puputtaminen sekä perunansyönti. Ja nuo jätän mielelläni syömättä, kun olen varma että saan elää oireettomana. |
||
| zolt | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 21.28 |
| Mä havahdun joskus siihen että hemmetti kun hyvä päivä ei tuu tolkutonta määrää röyhtäyksiä ja ei oo minkäänlaista ylävatskipua. |
||
| Sitrus | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 21.33 |
| Niin, omaa sairauttaan saa väheksyä ihan vapaasti, ei siinä ole mitään sopimatonta. Mutta minusta on törkeää vähätellä toisen sairautta. Jokainen tietää itse oman kärsimyksensä määrän, sitä on kenenkään muun paha mittailla. |
||
| poppy | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 22.03 |
| En tiedä, onko Sitrus kommenttisi minulle kohdistettu mutta jos on, niin tarkennukseksi lainaus "en pidä refluksisairautta kovinkaan vakavana juttuna itselleni." Maikin kokemukset on aivan samoja kuin mullakin oli, tosiaan nälkää ei saanut päästää tulemaan tai sitten närästys ja pahoinvointi oli mahdoton. Muutamassa vuodessa painoa tuli 30 kiloa lisää ja se kyllä sapetti. Mausteita, kahvia, rasvasia ruokia, suklaata, paprikaa, kurkkua ja monia muita ei voinut syödä vuosiin. Tilanne kun lääkkeillä ja ruokavaliolla hiukan tasaantui, sain painoa pois mutta eihän se koko tautia todellakaan poistanut. Jotenkin siihen vain tottu. Nyt on äkkiseltään (leikkauksen jälkeen) outoa totutella siihen, että voi syödä mitä vaan. |
||
| CC | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 14.3.2011 23.17 |
| ''Niin, omaa sairauttaan saa väheksyä ihan vapaasti, ei siinä ole mitään sopimatonta. Mutta minusta on törkeää vähätellä toisen sairautta. Jokainen tietää itse oman kärsimyksensä määrän, sitä on kenenkään muun paha mittailla. '' ''Mitä tulee surutyöhön ja sellaiseen, niin musta on ihan ylimääräinen taakka se, että alinomaa joutuu todistelemaan ja vakuuttelemaan milloin kellekin sitä, että tämä on VAIKEA sairaus ja PYSYVÄ sairaus.'' Allekirjotan täysin. Monien on vaikea kuvitella, että sairaus on kuitenkin niin yksilöllinen. Tunnen minä syöpäpotilaita (myös sellaisia, jotka tulevat sairauteensa kuolemaan), mutta jostain syystä yksikään heistä ei ole mun sairauttani vähätellyt kun on tullut puheeksi (vaikka aika hämilläänhän sitä omasta taudista puhuu 'kuolemaantuomitun' kanssa). Sen sijaan suht terveet ihmiset tuntuu vähättelevän enemmän. Outoako? En kohdista tätä kirjoitusta poppyyn, tuli vaan yhtäkkiä mieleen noita viestejä lukiessa. Se on hienoa, silloin kun sellaisestakin sairaudesta selviää. |
||
| poppy | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 15.3.2011 16.38 |
| Närästys on tosi yleinen vaiva ja liki kaikki kokevat sen jossain mittakaavassa elämänsä aikana. Sitten kun vaiva kroonistuu ja vaikeutuu, ollaan ihan eri taajuuksilla ja sitä on varmasti "tavallisten" ihmisten vaikea kuvitella, millaista se sitten voi olla. |
||
| CC | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 15.3.2011 17.29 |
| Totta. Oon pohtinu, että missähän vaiheessa tuo sitten luokitellaan refluksitaudiksi, kun syy ei aina edes ole anatominen? Vaan tutkimusten perusteella vai riittääköhän pelkät usein toistuvat oireet? Lääkärithän sen tietty osaavat sanoa, mutta näin niin kun yleisesti ajatellen mietin.. |
||
| selidor | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 15.3.2011 21.53 |
| Keneen tässä pitäisi itseään verrata? Pitääkö olla iloinen siitä, ettei sairasta syöpää tai jotakin muuta, kuolemaan johtavaa, "oikeasti vakavaa" sairautta? Vai ikäisiini, perusterveisiin ihmisiin, jotka eivät tarvitse säännöllistä lääkitystä ja voivat syödä, nukkua ja liikkua niin kuin tahtovat? En jaksa olla iloinen siitä, että minulla on vain tämä tauti (ja pari muuta). Välillä mieluummin toivoisin, että olisi se syöpä, jotain mihin kuolla, eikä odotettavissa vielä 50 vuotta tämän saman vaivan kanssa. Vaikka tietenkin näin ei saisi ajatella. |
||
| Sitrus | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 15.3.2011 21.59 |
| Mä en myöskään ymmärrä, mitä varten vertaaminen on niin tärkeää. Kauhean mielellään ollaan tosiaan tähdentämässä, sitä että jollain muulla on jotain vielä pahempaa. Mitä se muka auttaa? Jos itsellä syntyy sellainen tunne, että on kohtalaisen onnekas, niin se on eri juttu. Mutta ei sitä kenenkään ulkopuolisen kuulu tyrkyttää. |
||
| CC | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 17.3.2011 1.03 |
| selidor, kyllä mullakin käy välillä epätoivoisina hetkinä mielessä, että voi kun olisi jotain mikä tappaisi nopeammin. Mutta itselläni ainakin on vahva motivaatio elämään, joten on pakko ottaa päivä kerrallaan, vaikka ''normaali-ihmisen'' normipäivän tuntuukin pystyvän elämään ehkä viikossa kahdessa tai huonoina aikoina kestää se kuukausi, että pääsee sängystä ylös ja sosiaaliseen piiriin takaisin. Kuitenkin, se vertaaminen voi antaa joillekin ihmisille toivoa. Esimerkiksi itse tiedän, että jos kyse olisi jostain alaraajahalvauksesta niin omaa ammattiani olisi ihan mahdotonta toteuttaa. Sen sijaan mulla on mahdollisuus ehkä tulevaisuudessa löytää oikea hoito tai oikea lääke ja saada elämä edes lähemmäs sitä vanhaa ''normaalia''. Sen sijaan toisen ihmisen tuskaa ei kukaan toinen pysty määrittämään ikinä. On se psykologiakin vaikea laji kun pitäisi määrittää kellä on minkäkinlaisia vaivoja ja millaisessa tilassa kukakin on. Karkeasti sanottuna kyllä mäkin pystyn edellisenä päivänä kattelemaan tuota keittiössä lojuvaa keittiöveistä sillä mielellä, että mitä jos.. ja havahtumaan takasin tähän elämään ja seuraavana päivänä psykiatrille sanoa hymyillen, että ''Ihan hyvin menee''. Sekin on kumma, että porukka ajattelee heti, että menee tosi hyvin, jos ei mistään valiteta. Joo, en mä kyllä jaksa valittaa 24/7 kun kipuja on ollut se yli 4 kk ilman yhtäkään taukoa. Pitäisikö siitä jotenkin koko ajan muistuttaa..? |
||
| Sitrus | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 17.3.2011 1.37 |
| CC, ai sinäkin katselet nimenomaan keittiöveistä. Se mullekin on tullut mieleen jonain hirveänä yönä, ja ne on nimenomaan aina öitä. Toistaiseksi keittiöveitsellä on kumminkin leikelty vaan niitä harvoja ruoka-aineita, joita saa turvallisesti kokata. Mitä psykiatriin tulee, niin ei sille tarvitse mun mielestä ainakaan yhtään puristaa hymyä. Itse ainakin katson maksavani siitä lystistä sen verran muhkean summan, että siinä istuessa saan sanoa asiat juuri niin pahasti kuin ne on - sen verran annosteltuina, että itse kestän omat ajatukseni, kun ovi on painettu kiinni ja olen yksin myllerrettyine mietteineni seuraavaan käyntiin asti. Psykiatria ei siis tartte säästää, se kyllä kestää. Käytkö muuten ihan terapiassa, vai harvemmin vain? |
||
| CC | Re: Havahdutteko koskaan refluksinne olemassaoloon? | 17.3.2011 2.15 |
| Käyn terapiassa kerta viikkoon, mutta itsestäni tuntuu ainakin aina siltä, että kun sinne psykiatrin tuoliin istahdan ja sydän alkaa hakata rinnassa, en pysty muuta kun yrittää vääntää hymyä ja valehdella. Tiän, että hintaa tällä on, vaikka oma terapeutti onkin hyvin edullinen, mutta jotenkin avautuminen on vaikeea, kun on vuodet sitä vältellyt ja aina ajatellut, että terapia on niitä varten joilla oikeasti menee huonosti tai on oikeita ongelmia. Mä oon kuitenkin ollut perheessäkin aina se ''tukipilari'' joka on tottunut pysymään vahvana läheisten murheiden keskellä. Mullakin tuntuu olevan eniten öisin näitä keittiöveitten kattelua ja parvekkeelta alas tuijottamista. Tosin joskus kun herää hirveässä olossa yksin kotona, niin on sillonkin heikkoja hetkiä. En kuitenkaan aatellu, että muillakin on samaa. Huojentavaa tavallaan, ei tosin positiivista tietenkään. |
||