Keskustelu
| Tepsu | Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 17.39 |
| Tällainen vähän filosofinen aihe tällä kertaa. Sain tuossa muutama päivä sitten jonkinlaisen heurekan. Minulla on ollut kaksi tapaturmaa alle vuoden sisällä ja niistä johtuen paljon terveysongelmia, nyt viimeisimmät pari-kolme kuukautta todella vaikeaa ja monisairasta aikaa, pitkä sairausloma ym. Hermoja on koetellut voinnin vaihtelevuus ja arvaamattomuus sekä todella monentyyppiset oireet, eli kun yksi helpottaa, toinen pahenee, jne, hyvävointista hetkeä ei juuri ole. Refluksioireilu yhtenä muiden joukossa. Tästä kaikesta johtuen psyykeni ja pinnani on ollut kovalla koetuksella. Lisäksi stressitasot ovat olleet korkealla jo ihan fyysisistäkin syistä. Olen monta kertaa hermostunut, suuttunut, turhautunut ja masentunut kroppaani, kun aina uudestaan vointi on huonontunut. Olen ikään kuin kokenut kroppani jotenkin vihollisekseni tai vastustajakseni, joka tahallaan tekee elämäni hankalaksi ja estää minua toimimasta normaalisti. Ja juuri tämän asian suhteen sain sen heurekan. En enää muista miten ja miksi, mutta lopputulos oli se, että tajusin että eihän kroppani tietenkään ilkeyttään oireile eikä suinkaan ole minua vastaan, vaan päinvastoin. Sehän oireilemalla kertoo mikä on hätänä ja yrittää sillä tavalla auttaa minua parantamaan tilanteen. Se on paras ystäväni, ja minä sen, jos vain kuuntelen ja kunnioitan sitä ja autan sitä parhaani mukaan. Oireiden syyttäminen ja kiroileminen ei auta mitään. "Miksi piti taas tällaistakin tulla", "kyllä tämä on niin raivostuttavaa", "miksei tämäkin voi jo helpottaa", "miksi minun pitää koko ajan kärsiä" jne. Tuollaisesta olo vain pahenee. Jos sen sijaan pysähtyy kuuntelemaan kroppaansa myötätuntoisesti, olo rauhoittuu. "Voi sinua raukkaa kun sinuun nyt sattuu noin, miksi sinuun sattuu? Anteeksi että olen tajuamattani aiheuttanut sinulle noin pahan voinnin. Jos vaan kerrot miten voin auttaa sinua, autan ihan satavarmasti. Teen parhaani että olosi paranee ja ettet enää voi noin huonosti." Noin minä puhelin tänään kropalleni, kun ruokatorvea alkoi taas poltella ja korventaa. Ei se ruokatorvi minua v*ttuillakseen kiusaa, vaan antaakseen tärkeää informaatiota. Ja minun tehtäväni on pysähtyä kuuntelemaan sitä informaatiota ja toimia sen mukaan. Pitää huolta tärkeimmästä ystävästäni eli minusta itsestäni. Tähänkö perustuu jostain juuri lukemani maininta siitä, että lääkärin vuorovaikutustaidoilla ja inhimillisyydellä on suunnattoman suuri vaikutus potilaan oireiden helpottamiseen ja paranemiseen? Pelkästään tieto siitä, että kropan oirehdintaa kuunnellaan ja sitä parhaansa mukaan yritetään auttaa ja parantaa, on niin rauhoittavaa, että pahin stressi- ja hälytystila laukeaa. Jos taas on sellainen kokemus että kukaan ei kuuntele eikä ota tosissaan eikä auta, stressikäyrä ja hätä sen kuin nousee ja oireiden voimakkuus sitä myötä. Varsinkin tällaisissa oireissa, joita stressi pahentaa selvästi. Olkaamme itsemme parhaita ystäviä. Kroppaa ei saa syyttää siitä, että se reagoi niin kuin se reagoi. Oireilu on otettava huomioon ja toimittava sen mukaan. Kun itse auttaa omaa kroppaansa, sekin auttaa vastavuoroisesti itseä. Se on täydellinen symbioosi. Ja sama pätee tietysti mieleen. Itseen pitää suhtautua myötätuntoisesti, ymmärtävästi ja kunnioittavasti kaikilla tasoilla. Syyttely, katkeruus, soimaaminen ja miksi-kysely ovat turhaa vastustamista. Monesti niin kropan kuin mielenkin oireilla on tärkeä sanoma, jonka kuunteleminen ja kunnioittaminen voi loppujen lopuksi parantaa elämänlaatua ja -tapaa huomattavasti. Itseään ei ole mitään järkeä piiskata kuin pahinta vihollista, se kostautuu ainoastaan itselle omana huonona vointina. |
||
| Sitrus | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 18.13 |
| http://hidastaelamaa.fi/2013/10/kivimetsassa-mina-ohjaan-nyt/ Ohessa lisää tästä aiheesta. |
||
| Tepsu | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 18.31 |
| Hieno kirjoitus! Toimiikohan tässäkin tietty paradoksaalisuus: kun lakkaa taistelemasta ongelmaa vastaan ja hyväksyy sen olemassaolon, se alkaakin helpottaa. Jos ei muuten niin sitä kautta, että energiaa ei mene vastaan taistelemiseen ja torjumiseen, vaan sen voi käyttää ongelman helpottamiseen. Alkaa nähdä mitä kaikkea VOI tehdä, eikä vain sitä mitä kaikkea EI voi tehdä. |
||
| Sitrus | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 18.53 |
| Matinkylän kierrätyskeskus Espoossa muuttaa Kiloon. Sulkemisen kunniaksi kirjat myydään pois naurettavaan hintaan. Kannoin kotiin (tilapäiskotiin) pinon opuksia, joista moni maksoi huikeat 5 senttiä! Mukaan osui Jaana Venkulan Tekemisen taito. Alun perusteella aiheena on se, miten rapauttavaaa nykyajan Nappia painamalla -elämä on. Tai näin oli 90-luvulla, jolloin hän keräili aineistoaan. Nykyään 2010-luvulla ei monesti tarvitse edes painaa sitä nappia. Kunhan vain asettuu oven eteen, ovi aukeaa, astuu sisään, valot syttyy jne. Se on kauheaa! Sen sijaan että eläisimme, me katsomme elämää. Jos viitsimme. Vastustan tätä passiivisuutta ja kannustan muitakin vastustamaan. Uusin kapinanmuoto on solmujen opetteleminen. En ollut lapsena partiossa, joten aluksi osasin tehdä vain umpisolmun ja rusetin. Nytpäs osaan. Innoittajana solmujen opetteluun on kalastusharrastus. Uusimmat solmut ovat palomar-, Albright- ja tuplakalastaja. http://www.animatedknots.com/ Oho, taisin hairahtua aiheesta, mutta ei kai se mitään. |
||
| Vanilja | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 19.40 |
| Tepsu, tuo on se ajatus, jonka minäkin oivalsin aika nopeasti näiden oireiden alettua. Aloin hyvin varhaisessa vaiheessa huolehtia itsestäni, muutenkin kuin noudattamalla pelkkiä refluksipotilaille tarkoitettuja ohjeita. Huomasin että oli ihan sama mitä söin, oireita oli joka tapauksessa. Mutta sen sijaan että olisin ajatellut että voin siis syödä ihan niinkuin ennenkin, kun kerran ruokavalio ei tunnu auttavan, aloinkin syödä mahdollisimman luonnollista ja lisä- sekä torjunta-aineista vapaata ravintoa. Aloin todella kuunnella kehoani ja ymmärsin myös sen, että omat oireeni ovat merkkejä elimistöltä, että on aika tehdä muutos, säästyäkseni joltain vakavammalta sairaudelta. Aloin käyttää lakritsinjuuriteetä, siankärsämöteetä ja kamomillateetä lääkkeenä. Ensin ajattelin että mitäköhän nämäkin muka auttavat, mutta sitten aloinkin ajatella joka kerta teetä juodessani, sitä miten ne hoitavat vatsaani ja suolistoani ja tekevät minulle hyvää. Jos kerran lakritsinjuuritee pystyy nostamaan verenpainetta, niin tehokastahan se on varmaan vatsalääkkeenäkin. Sitä suositeltiin vatsan hoitoon monissa kirjoissa, joista yritin etsiä tietoa. Ostin myös kauniin teekannun ja teekupin, katoin teen itselleni kauniille puutarjottimelle ja laitoin kynttilän palamaan. Pidin oikein kunnon teenjuontirituaalin ja nautin siitä kaikin tavoin. Ravinnosta ajattelen edelleenkin että kaikki mitä syömme, tekee meille joko hyvää tai pahaa. Valitsen syömäni ruoan sen mukaan. Pieniä lipsumisia tulee välillä tehtyä, mutta eineksiin en koske, enkä prosessoituihin valmisruokiin yleensäkään. Lipsumisella tarkoitan sitä, että välillä syön omatekoista pizzaa, vaikka tiedän ettei se ole kovin vatsaystävällistä, vaikka raaka-aineet olisivatkin mahdollisimman laadukkaita. Olen päässyt eroon melkein kaikista oireistani vaikka niitä oli pitkä lista. Mikään yksittäinen asia siihen ei ole vaikuttanut, vaan oireettomuuteni on monien asioiden summa. Tuo itsensä kuunteleminen, hyvän huomaaminen ja lempeä suhtautuminen elimistöönsä on varmasti ollut yksi tärkeistä osatekijöistä omassa toipumisessani. Tuo hidasta elämää-sivun kirjoitus on hyvä, siellä on paljon hyviä juttuja, seurailen sivustoa aina välillä kun ehdin. Sitrus, kiva tuo sinun kalastusharrastuksesi, se on tainnut tosiaan innoittaa sinua muillakin saroilla. Tuo tosiaan on totta että katsomme elämää, sen sijaan että eläisimme sitä, se on surullista, mutta onneksi kaikki vanhakin on arvossaan, samoin arvostetaan käsillä tekemistä lähiruokaa jne. Meitä toisinajattelijoita on paljon. |
||
| Malla | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 22.22 |
| Viisaita puhelette. Aina vain ei pysty suhtautumaan myönteisesti kun oireet ovat pahat. Mutta totta on että monesti itseä moittii ja syyttää niin rumin sanoin ettei semmoisia sanoisi kellekään muulle. Muille on paljon anteeksiantavaisempi ja armeliaampi kuin itselle. Onko järkee? Ei. Olin tänään vähän samoilla linjoilla kuin te. Vaikka koiralenkillä puristi jonkun verran rintaa, puhelin ja vakuuttelin itselle että tänään on paljon parempi olo. Päättäväisesti yritin unohtaa oireeni. Ja kuinka ollakaan, olo on ollut melkein normaali. No, huomisesta ei taas tiedä. Mutta sitä en murehdi juuri nyt, vaan nautin Nadalin ja Djocovitsin matsista! |
||
| Tepsu | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 22.27 |
| Malla, totta on että se on vaikeinta silloin kun olo on pahin, totta kai. Mutta juuri se että antaisi itselleen silloin edes sen helpotuksen, että suhtautuu siihen omaan kärsimykseensä myötätuntoisesti ja kuuntelevasti. Jo se on edes pieni apu. Itselläni myös pelot ovat pahoja, ja luulen että tuollainen itselleen rauhallisesti puheleminen auttaa myös niihin. Lukuisia kertoja olen tämän syksyn aikana toistellut itselleni rauhallisesti ja tyynnyttelevästi: "Ei ole mitään hätää." Ja kyllä se auttaa. |
||
| refluksikurkku | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 11.11.2013 22.32 |
| "Toimiikohan tässäkin tietty paradoksaalisuus: kun lakkaa taistelemasta ongelmaa vastaan ja hyväksyy sen olemassaolon, se alkaakin helpottaa. Jos ei muuten niin sitä kautta, että energiaa ei mene vastaan taistelemiseen ja torjumiseen, vaan sen voi käyttää ongelman helpottamiseen. Alkaa nähdä mitä kaikkea VOI tehdä, eikä vain sitä mitä kaikkea EI voi tehdä" Tepsu, kopsasin tuon kirjoittamisi kun se jäi tuonne jo kauemmaksi ... Se ei ole missään nimessä paradoksaalista vaan klassinen kuvailu hyvin menneen sopeutumisprosessin vimeisestä vaiheesta (uudelleen suuntautumismisvaihe), jolloin tauti/oireet ovat osa arkipäivän elämää eikä niistä tarvi syyllistää erityisemmin ketään/mitään :-) Hieno juttu, kun pääsit tuon askeleen eteenpäin! |
||
| Malla | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 12.11.2013 12.46 |
| Peloista puheenollen: olen huomannut itsessäni lievää välttämistaipumusta. Kuten esim. Paniikkihäiriötä sairastava välttää tiettyjä tilanteita joissa on paniikki iskenyt. Minulla on ollut hengitysvaikeuksia ja rinnan puristusta lenkillä. Siispä jo ennen lenkkiä tai sen alussa alkaa odottaa, milloin tuo epämiellyttävä oire alkaa. Niin tänäkin aamuna, mutta onnistuin "puhumaan" itseni pois tuosta ennakoinnista - ja oireesta! Henki kulki hyvin eikä ollut pienintäkään puristusta. Tepsun mainitsema konsti toimii, tai ainakin toimi tänään. Kiitos. |
||
| Tepsu | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 12.11.2013 17.36 |
| Tottahan tuo kieltämättä, refluksikurkku, kiitos valaisevista sanoista :) |
||
| Myrtti | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 13.11.2013 12.10 |
| Minä harrastan myös tuota välttelyä. Osin tosin siksi, että minulla on myös ollut välillä paniikkihäiriöoireilua enkä senkään vuoksi kaikista tilanteista pidä. Refluksi on tehnyt sen, että en tietyllä tavalla luota enää kroppaani. Pelkään (järjenvastaisesti) sitä, että vatsani keksii käydä temppuilemaan yhtäkkiä ja tuskinpa kukaan viihtyy esim. erilaisissa tapahtumissa oksennus kurkussa. Tämän vuoksi jännitän tiettyjä tilanteita (mikä taas lisää oireita!) ja esim. harrastan "julkista" syömistä vain sosiaalisen paineen pakottamana. Pitäisi varmaan jo mennä puhumaan jollekin näistä rajoitteista... ;) |
||
| Vanilja | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 14.11.2013 15.01 |
| Tuo paniikkihäiriö tuntuu olevan monilla refluksia sairastavalla. Monilla on myös noita jännitystiloja, jotka jumiuttavat helposti koko kehon. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja olisikin hyvä selvittää että mistä alunperin nuo paniikkihäiriöt, rytmihäiriöt ja kehon jännitystilat johtuvat. Luin tänään tosi mielenkiintoisen artikkelin häpeästä. Kaikkihan me olemme erityisesti lapsena saaneet noita häpeäkokemuksia, kuka mistäkin. Ne ovat vain saattaneet jäädä kehoomme ja oireilevat siellä. Artikkelissa sanotaan että: "häpeähaarniskan kantaminen on ruumiillista työtä" ja että: "häpeä voi asettua mihin tahansa kohtaan kehoa", siinä sanotaan myös seuraavaa: "Jos epämukavia tunteita ei ole purettu ja ne ovat jääneet pitkäksi aikaa päälle, kehossa jyllää krooninen taistele tai pakene -reaktio. Autonomisen hermoston keskeisimmäksi toimijaksi mainitaan pallea. Sen kautta kulkee elintärkeä happi "pyhä henki". "Ilman happea muun muassa lihakset ja niitä ympäröivät lihaskalvot kiristyvät, ja keho vetäytyy helposti kumaraan. Toisaalta palleassa tuntuu myös itkun ja naurun vapauttava voima. Kun häpeästä vapautuu, hengitys helpottuu, ryhti paranee, ilmeet vapautuvat, jopa kaunistuu ja nuortuu. Usein häpeän selättäneet ovat parantuneet selittämättömistä oireista, jotka johtuvat jatkuvasta jännitystilasta." |
||
| Vanilja | Re: Suhtautuminen omaan oireiluun ja sairastamiseen | 14.11.2013 15.02 |
| Tuo artikkeli olis siis viimeisessä Voi Hyvin-lehdessä, otsikolla "Mikä häpeä". |
||