Keskustelu

« Takaisin | Vastaa viestiketjuun
SitrusStressi5.5.2017 15.57
Iski stressi, sellainen päätä kivistävä ja verenpainetta nostava. Taustalla on jokunen vähän hankala akuutti riesa tai ihmissuhde. Kauempaa menneisyydestä kurkottaa vaikeampia tunteita, joita en haluaisi nyt. Mutta sitten ne tulevat uniin, koska niillä on asiaa ja ne vaativat huomiota.

Sitten tämä ihme tauti tai mikälie kuume, joka ei mennyt näköjään ohi, vaikka luulin. Ulkona on 20'C varjossa, ja mua paleltaa.

Ulkona, niin. Viikko sitten siellä oli talvi ja lunta. Nyt on kesä! Jouduin perumaan puutarhakonsultin, kun tulin kipeäksi. Nyt pihassa rikkaruohot kukoistaa, enkä pääse eteenpäin siinä.

Olen yliarvioinut voimani, ja kahmimut liikaa tehtäviä. Huomaan sen nyt. Lisäksi viha, suru, katkeruus siitä, että ihan kaikki on ratkaistava ja tehtävä yksin vaikka kuolema ei meitä erottanut, vaan typeryys ja välinpitämättömyys, tämä on ihan just kiipeämässä raivona kurkkuun, vaikka yritän pidätellä ja olla pätevä, aikuinen, fiksu ja reipas. Ja itsenäinen.

Sanalla sanoen, pitäisi olla voimia kahden edestä, mutta mua väsyttää. Kesä on tulossa, yritän pidätellä surua siitäkin, etten pääse melomaan, kun sekin pari meni.

Ja tottakai tämmösissä fiiliksissä närästys ja polte nousee kurkkuun, vaikka ottaa lääkkeet.
Kun on yksin, ei ole varaa olla heikko. Siinä syy, yksi niistä, miksi niin kauan sinnittelin avioliitossa, joka ei ollut hyväksi.
Kiitos kun sain ruikuttaa. Ei auta muu kuin laittaa ruokaa, ottaa Panadol, levätä ja sitten vain tehdä tekemättömiä hommia rauhallisesti, yksi kerrallaan, voimien mukaan ja kiireellisyysjärjestyksessä.
Ja muistuttaa itseään siitä, etten ole selitystä velkaa kellekään.
juissiRe: Stressi5.5.2017 16.43
Mulle taas tulee mieleen, että nyt sinkkuna voin olla heikko, kunhan saan asiani hoidettua ne perusasiat. Parisuhteessa en näe, että kukaan jaksaisi minua heikkona kovin kauaa katsella. Eikä moni jaksakaan.
Aikuinen nainenRe: Stressi5.5.2017 17.12
Onpa Sitrus jotain hyvääkin tässä, että jaksat purkaa sitä pas...aa oloasi sisältäsi pois. Ainakin yrität jaksaa. Eihän se elämäsi helpolta nyt kuulosta, mutta kuitenkin kun yrittää tätä toisten kanssa jakaa voi kokea edes jotain helpotusta...niin voi!! toinen asia on kokeeko??

On niin paljon uudelleen opeteltavaa kuten kirjoituksessasi kerrot ja sitten ne menneisyyden haamut kun tulevat elämään mukaan vaikka niitä ei ikinä kaipaisikaan, niin mistä kummasta ne vaan ilmestyvät juuri silloin kun ei edes ymmärrä niitä odottakaan. Eli ajattelee, että nyt elämäni alkaa olla taas hyvää, sen huonon jälkeen, niin romahdus tulee ykskaksi ja tässä ollaan mitä nyt kerrot elostasi.

Osaisipa jotain viisasta tai lohdullista sinulle sanoa eli mihin saada sinut tarttumaan ja näin toivoa saatko oloasi yhtään paremmaksi.
Harmittaa kun haluaisi niin olla tukea antamassa, kun tietää kuinka korvaatonta se on kun on olkapää johon tukeutua kun olo on kaikkein huonoimmillaan.

Mutta jos se vähänkin sinua helpottaa kirjoita tänne ja pura oloasi.
Ehkä me jokainen osaamme kuvitella minkälainen olosi on ja mitä se tuo tullessaan kun ei voi hyvin.

Paljon jaksamis voimaa sinulle!!

ps. oletko koskaan soittanut näihin auttaviin puhelimiin. Niissä kun itsekin olen joskus ollut juttelemassa soittajien kanssa heidän pahasta olostaan, koen, että ehkä olen jollekin jotain pystynyt antamaankin juuri sillä hetkellä. Anonyyminä kun voi puhua mitä sillä hetkellä haluaa.
SitrusRe: Stressi5.5.2017 18.54
Tajusin sentään että kurkusta on nousemassa itku. Kai musta tuntui, ettei tässä jouda itkeskelemään, enkä millään meinannut ensin hyväksyä, että raivoa suurempi on sittenkin suru.

Ensin katsoin viimeisimmän jakson sarjasta Hakekaa kätilö! Se kertoo mun mielestä toivosta ja ihmisten hyvyydestä. Sitten vähän häpeillen katsoin, oliko kukaan vastannut mitään. Ja te olitte. Kiitos! Ehkä en jaksa tänään muuta kuin käydä suihkussa, vaihtaa lakanat, tiskata ja viedä roskat. Ihan perusjuttuja. Mutta nyt tosiaan väsyttää hirveästi.

Sain tehtyä tänään kilometrin pituisesta "Tee"-listastani kaksi asiaa pois. Siinä on pari erittäin epämiellyttävää tehtävää simppelimpien seassa. Niitä vaan lykkää. Olen kyllä oppinut myös kunnioittamaan sitä mitä keho ilmoittaa. Joku asia, joka oli täysin yli voimieni vielä maaliskuussa, olikin melko helppo huhtikuussa.

Mitä tulee eroon sitten. Jos sen lasketaan alkaneen siitä kun ajoin hänet pois, emmekä enää tavanneet kuin enintään muutaman tunnin pätkissä mikä oli hirveää, niin mulla meni aika tarkkaan 2 vuotta ja 4 kuukautta siihen, että kyllästyin suruun, apatiaan ja siihen että olen hylännyt kiinnostuksen ja toivon, sanalla sanoen elämän. Ei 2,5 vuotta, vaan 2 v. ja 4 kk.
Ei se musta kauhean huonosti ole 20 vuoden yhdessäolon jälkeen! Ei vaikka jotkut sadistin/juopon/narsistin/väkivaltaisen kanssa eläneet ihmettelivät jo vuoden päästä, että kyllä sun pitäisi jo sitä ja tätä, älä nyt enää ajattele niin ja näin.

Olen mä soittanut kriisipuhelimeen. Mutta en soita enää. Viimeisimmän puhelun katkaisi kuuntelija tylysti sanoen, että tämä on tarkoitettu akuutteihin kriiseihin, ja sullahan tuo tilanne on jatkunut jo pitkään! Se oli niin typerää ja nöyryyttävää, että enää en soita. Siitä on vähintään puoli vuotta jo aikaa. Muistan epäröineeni päivätolkulla ja keränneeni voimia sitä soittoa varten, ja tuollainen vastaus.

Ja on mulla apuja. Kyllä mä selviän. Kiitos kun olette kommentoineet. Kiitos kun olette olemassa. Olette hyvin tärkeitä. Tämä foorumi on tärkeä.
Voihan olla, että kuumekin tuli koska olen rasittanut itseäni liikaa. Kun ei se ollutkaan flunssa. Vain särkyä, tolkutonta väsymystä ja kuumetta. Voisiko se olla?
Anna MyyRe: Stressi5.5.2017 20.21
Sä selviit jos muutkin.Oon aatellu sitäkin et soiteltaisi mutta ei ole hyvä idea koska kukan ei jaksais kuunneella mun vollotusta.

Mua pelottaa et tapan itseni kuten pikkusiskoni.En vaan jaksa enää tätä mahaa ja ennenkaikkea sitä että tää laitetaan ahdistuksen piikkiin.

Eipä lohduta mut halaan sua Sitruunainen<3
SitrusRe: Stressi5.5.2017 20.59
Mäkin halaan sua, Annamyy.

Kuulehan tätä: Annamyy, meillä on vain tämä yksi ainoa elämä. Jos luovumme siitä nyt, emme saa sitä hyvää, mikä on luvassa tulevaisuudessa, mistä emme nyt tiedä.
Se olisi hirveää tuhlausta.
Mutta tiedän mitä on kun pelkää ettei jaksa. Sanoitko, että sinusta tuntuu tuolta, että pelkäät henkesi puolesta, kun soitit sairaalaan?
Ensiavun kriteereissä nimittäin on, että jos ihminen pelkää vahingoittavansa itseään, hänellä on oikeus ja velvollisuus hakeutua sairaalaan.
annamyyRe: Stressi5.5.2017 23.06
Näin on.Tottakai pelkään mikä hemmetti mun mahassa on!
SitrusRe: Stressi5.5.2017 23.25
Ymmärrän täysin.
Onko sulla mitään tutkimuksia luvassa?
annamyyRe: Stressi6.5.2017 2.22
Sen tietää sitten kun juttelen sen lääkärin kanssa mutta tuskimpa on...aion kyllä pyytää gastroskopiaa.
Aikuinen nainenRe: Stressi6.5.2017 9.32
Huomenta!

Lukaisin mitä olette tähän ketjuun kirjoittanut ja tuli tosi surullinen olo kun Sitrus kerroit, että olet näihin auttaviin puhelimiin tai puhelimeen soittanut ja saanut noin tylyn vastauksen. Ei kyllä ole toinen ihminen siellä puhelimen päässä ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Nimenomaan minulle ja meille kun sitä hommaan tein korostettiin, että joka ainut ihminen kuka soitta puhelimeen hänet otetaan tosissaan ja pyritään kuuntelemaan ja olemaan läsnä hänen elämässään sen puhelun ajan. Auttahaan me emme voi mutta monta kertaa se kuuntelu jo helpottaa kovasti ja se, että toinen saa puhua.
Siksi tuli harmistunut olo puolestasi Sitrus.

Et ole helppoa elämään tarponut ja kovia kamppailuja käyt menneestäsi elämästäsi edelleenkin. Kaikenlaiset tunnetilat varmaan tule läpi käytyä, eli ylhäältä alas ja taas päinvastoin.
Mutta ehkä siihen ei muuta keinoa ole ja sitten kun ei niitä ihan yksi tarvitse yrittää läpi käydä vaan voi esim. täällä purkaa tuntojaan sekin helpottaa ainakin juuri sillä hetkellä kun olostaan kirjottaa.

Itse ainakin koen, etten jaksaisi yksin asioita sisälläni kantaa. Ja onneksi ei tarvitsekaan. On ihmisiä jotka oikeesti kuuntelee ja ymmärtää. Sekin riittää.
Ja täällä saa tätä vertaistukea ja yrittää jotain omalta osaltaakin antaa.
Että näin yritetään jatkaa.

AnnaMyy kirjotit näin

"Mua pelottaa et tapan itseni kuten pikkusiskoni.En vaan jaksa enää tätä mahaa ja ennenkaikkea sitä että tää laitetaan ahdistuksen piikkiin."

Kyllä näinkin epätoivoiseen oloon soisi jostain apua tulevan eli sinunkin kohtaavan sellaisen hoitoalan ammattilaisen joka ymmärtäsi ottaa sinut kokonaisuutena. Ja kun saisi selville mistä kaikki vaivat johtuu sekin ehkä aavistuksen oloa helpottaisi.

Toivottavasti lääkäri kenen kanssa juttelet ymmärtää sinua ja saat oikeesti sita apua mikä oloasi helpottaa.

Lämpimiä ajatuksia teille suon tässä omasta kärsivästä kehostani. Siis kohtalotovereita ollaan.
SitrusRe: Stressi6.5.2017 10.55
Kiitos, Ann.
Eilisen illan vietin niin katkerien ajatusten vallassa, että se oli hirveää. Jostain syystä mä sain kärsiä seuraukset miehen itsepäisyydestä ja hölmöilystä, eikä ne mene ohi, vaikka olen eronnut. Kostoajatukset valtaa joskus mielen täydellisesti, että sekin vielä. Se suhde ja muut vieraat ihmiset jotka väkisin tunkivat elämääni, myrkyttivät ja pilasivat paljon. Ja uuvuttivat.

Ja sitten kun erosimme, hän aloitti heti uuden suhteen, joten hänen ei edelleenkään tarvitse kärsiä sen paremmin fyysistä kuin henkistä kipua, saati että kuten minä joutuu luopumaan tekemisistä vamman takia. Voin vakuuttaa, että siitä mitä mulle tapahtui, miten huolettomasti ja välinpitämättömästi hän jätti mut sairaalaan tai kotiin, vaikka selvästi sanoin että älä mene nyt pois, niin kostonhalu on niin kova, että lopulta pelkäsin tekeväni jotain, että joudun kaikrn lisäksi vankilaan!! Enkä todella tiedä ketään muuta, joka olisi vammautunut tällaisella tavalla!! Vertaistukea ei ole.
Siinä missä olen itse nähnyt, miten miehet hätääntyvät ja huolehtivat ja vaativat olla läsnä jos puolisoon koskee, mun miehellä oli vakiokysymys:"kai sä pärjäät?" Ja sitten "Voinksmä mennä?" Mua ei todella oltu pitämässä kädestä kiinni, kun heräsin nukutuksesta, vaan minä soitin sairaalasta, kun oli valmista, että mut sai hakea! Joskus sanoin sille, että jos jotain menee pieleen, enkä pystykään soittamaan, niin sä et sitten ole paikalla. Se ei sanonut siihen mitään. .
Tuntui usein ja tuntuu nyt, että mä en tiedä mitään siitä, miltä tuntuu olla rakastettu. Kuin en olisi edes avioliitossa, vaan näytellyt siinä.
Viime yönä näin niin hirveää unta, että makaan yhä sängyssä. En jaksa nousta. En syytä itseäni katkeruudesta - siitä huolehtivat kyllä muut - mutta olen vihainen, että senkin pahan sain. Toinen sai hyvää, esimerkiksi multa.
Välillä on vaikea uskoa, että oma elämä on totta. Sanoin miehelleni kyllä, että kukaan ihminen ei ole tuottanut mulle niin paljon vahinkoa kuin sinä. Ja että mä en tiedä miten itse jaksaisin elää, jos olisin vastuussa tuollaisesta. Hän sanoi että tietää sen kyllä ja on se raskasta. Ei se silti ollut niin raskasta tai pelottavaa, että se olisi saanut esim. tutkimaan päätään asiantuntijan avulla, miksi aikuinen ihminen tekee -toistuvasti- asioita joita myöhemmin itkee ja sanoo ettei itsekään hyväksy tai tajua. Ja tekee niitä puolisolleen, jonka pitäisi olla se, jonka hyvinvointi on vähän niinku omankin onnellisuuden oleellinen tekijä!!
No ei mitään, uusi suhde vaan heti käyntiin, ehkä se sattuu menemään paremmin. Mulle on monikin asiantuntija sanonut, että hän käyttäytyy kuin lapsi, ei ota vastuuta omista teoistaan. Hän ei ajattele lainkaan sinua, vaan vain itseään. Näihin lausuntoihin takerrun, koska muuten epäilen sekoavani itse.
Mutta siitä olen täysin varma, että elämässä mitään ei jaeta tasapuolisesti, ei ansioiden eikä oikeudenmukaisuuden mukaan. Avioliittoni ja tähänastinen elämäni on opettanut, että viisainta on vain huolehtia omista eduistaan, koska ei niistä kukaan muu huolehdi.
SitrusRe: Stressi6.5.2017 11.55
Sanon vielä, että mun elämäntarinani on nähtävästi niin säälittävä, että ammattiauttajatkin alkaa kiemurrella ja hakea pakotietä. Ei kaikki sentään, mutta on sitä käynyt useammin kuin kerran.

Nykyään katson, kenelle puhun. Luottamustani ei saa heti. Enkä myöskään mene mihinkään päihde- ja mielenterveysyhdistelmäodotushuoneeseen istumaan. Saan päihdeongelmista kiintiöni täyteen kun kävelen lähikauppaan. Siinä on viisi kuppilaa, joiden terasseilla istutaan nenät tuopeissa keskipäivästä yöhön mölisemässä. Ilo jatkuu kun kävelee kotiin. Olisi näppärä alikulku, mutta örvelöt on ottaneet sen vessakseen, haju kirvelee silmiä.

Eilen soitin Espoon kaupungille, että tarttis tehdä jotain ja minun tarjoilija-aikoinani asiakkaita ei juotettu konttauskuntoon. Joku on myös tehnyt selkeän valinnan siitä, mitä toimintaa alueella edistetään, kun olutkuppiloille on myönnetty toimilupia, niin että niitä on viisi rykelmässä.

Musta on hyvää vauhtia tulossa ärsyttävä kiukkuinen ämmä!
yxäRe: Stressi6.5.2017 12.05
Ei Sitrus, ei sinusta ole tulossa ärsyttävä, kiukkuinen ämmä, vaan aikuinen järkevästi ajatteleva yksilö. Jokainen ajatteleva ihminen on kanssasi samaa mieltä.
Vanha sanonta; se, mikä ei tapa, se vahvistaa, tuskin se sinua lohduttaa, mutta omalla kohdallani olen sen huomannut. Minullakin takana 20 vuotta kestänyt avioliitto, joka päättyi, kun mies löysi kaltaisensa, siis naisen, joka jätti lapsensa. Niinpä he kaksi saattoivat viettää "helppoa" elämää ja matkustella ilman perheen rasitusta. Minä olin se, joka huolsi ne lapset. Ajauduin velkoihin ja aloin sairastella.
Elämä ei ole aina oikeudenmukaista. Olen myös kantapään kautta oppinut, että aina on ajettava omaa etua, sillä sitä ei aja kukaan muu kuin sinä itse.
Mutta tunnelin päässä on valoa ja sitä kohti on mentävä. Niin sinä kuin minäkin. Tsemppiä sinulle Sitrus.
Aikuinen nainenRe: Stressi6.5.2017 12.19
Onpa hienoa kun Sitrus saat pahaa oloa sisältäsi ulos ihan missä muodossa tahansa. Se on pääasia, että jotenkin saat taakkaasi kevennettyä. Eihän se niin tapahdu, että täysinäinen murhereppu heitetään nurkkaan ja elämä jatkuu. Se varmaan vaatii näin sitä tyhjentämään kuten teet että kaikki kivet ja kannot on käännettävä ja sitten voi elämää jatkaa kuten nimimerkki yxäkin omasta erostaan kommentti laittoi sinun tueksesi.
On niin surullista kun ei osaa mitenkään lohduttaa sinua, mutta toivon sinun lohtua saavasi edes siitä, että tiedät minne voit tuntojasi kirjoitella ja meistä jokainen näin uskon haluaa tukensa sinulle antaa näillä avuilla mitä meillä itsekullakin on.❤❤
SitrusRe: Stressi6.5.2017 13.53
Kyllähän sä Ann lohdutat koko ajan!! Älä vähättele itseäsi.
Mä olen jotenkin ollut aina nöyrän kiitollinen, että kelpaan muille. Eli mäkin vähättelen itseäni.
Lapsena äiti aneli 5 vuotta vanhemmalta isosiskolta, kun se lähti kavereiden kanssa, että "ottakaa nyt Sitrus mukaan" (meinasin kirjoittaa vahingossa oikean nimeni...hups!). Ja isosisko vonkui että eikä!! Sit mut armosta joskus otettiin mukaan, vaikka olinkin tyhmä pikkusisko. Sain tiukat toimintaohjeet, että osaan käyttäytyä niin etten "pilaa" heidän leikkejään.
Katsoin joskus itku kurkussa ihmetellen, millaista keskinäistä ilonpitoa muiden sisarusten välillä oli. Miten isommat huolehtivat pienemmistään jopa ylpeinä!

Systerille olikin kova paikka, kun kasvoin. Pidemmäksi, olin koulussa parempi, pääsin yliopistoon ja menin naimisiin. Se ei onnistunut peittämään kateuttaan, ja minä yritin hyvittää näitä sille. Auttamalla, neuvomalla, kuuntelemalla ja kuskaamalla, kun ei sillä ollut autoa. Joskus harvoin kun pyysin vastapalvelusta, voi sitä kiemurtelua ja tekosyiden määrää!
Opetus: epätasapainoiset ihmissuhteet eivät tasapainotu, kiitollisuutta ei ole.

Kiitos, yxä, kun jaoit tarinasi. 20 vuotta ja ero, tuntuu olevan tavallinen yhtälö. Sääli, koska siinä menee niin paljon elämää hukkaan.
Aikuinen nainenRe: Stressi7.5.2017 9.35
On niin jännä lukea Sitrus sinun kirjoitustasi lapsuus elämästäsi.
Minä voin kääntää sen toisinpäin mutta tilanne lähes sama.
Minä olen sinä pikkutyttönä ja sisareni sinun isosiskosi. Eli meillä se meni ihan päinvastoin mutta elämän tyyli niin samankaltainen.

Kyllä näitä samankaltaisuuksi tulee esiin kun luit mitä kirjoitit lapsuudestasi. Eri perheissä ollaan eletty mutta samantapaisia asoita koettu. Sinä pikkusiskona ison siskon otteessa ja minä isona siskona pikkusiskon otteessa.

Nämä kait on niitä tuntemuksia mitä pitää vielä läpi käydä ja sitten heittää nekin sinne muistojen romukoppaan, joita ei enää tarvi esiin kaivella.
SitrusRe: Stressi7.5.2017 21.35
Katsoin muuten kaupungin kriisipäivystyksen esittelyä: toden totta, se palvelee akuuteissa kriiseissä. Eli se, että pitkään jatkunut kriisi nostaakin yllättäen sietämättömän tuskallisia tunteita ja ajatuksia, eikä ole ketään jonka kanssa puhua, ei oikeuta soittamaan kriisipäivystykseen.
Siinä tilanteessa pitäisi olla jo terapiassa. Jos ei ole, niin silloin on vain parasta kaivaa laatikosta joku nappi, jolla saa edes nukuttua. Sitä ennen pitää syödä, vaikka olisi niin paha olla että oksettaa.

Pyysin apua aikoja sitten. En saanut. Kun lopulta olisin saanut, en jaksanut lähteä mihinkään, enkä kyennyt puhumaan vieraalle ihmiselle. Pelkkä tuskallinen ajatuskin kun nosti verenpaineen vaarallisen korkeaksi.
Näin meillä Suomessa: jos ei sulla ole auttavia omaisia, niin oma moga. Jos et jaksa lähteä avun luo, oma moga. Jos et ole kuolemanvaarassa, ambulanssikuskit käy irvailemassa, oma moga.

Eli nyt tapahtuu varmaan, mikä ennenkin: perun sovittuja tapaamisia valehdellen fyysisen sairau. Ennen tunsin tästä syyllisyyttä, huonoutta ja häpeää, nyt lähinnä raivoa. Sen jälkeen uusin rauhoittavat ja unilääkkeet, ja ajan tarvittaessa taksilla apteekkiin. Sekä otan tästä opikseni: lääkkeet eivät saa loppua lähimpään viiteen vuoteen, koska takapakki voi näemmä tulla koska vain. Jos olisin terapiassa nyt, mulla olisi tuttu kontakti, jonka avulla voisin ymmärtää, mitä mielessäni nyt tapahtuu, ja miksi. Hän tuntisi historiani. Ehkä tämä ei olekaan takapakki, vaan tuskallinen mutta välttämätön askel eteenpäin. En minä tiedä, enkä todellakaan jaksa nyt opiskella mitään netistä.

Sitten yritän rauhoittua vakuuttamalla itselleni, että kaikki muu paitsi tulipalon alta pakeneminen voidaan siirtää vähintään seuraavaan päivään.
Aikuinen nainenRe: Stressi8.5.2017 10.17
Minä tein vapaaehtois työtä mielenterveys seuran puitteissa ja sinne kyllä sai soittaa ihan missä elämän tilanteessa vaikka olikin kriisi puhelin. Jos joltain oli lemmikki kuollut tai ihan mitä tahansa elämässä ollut niin soittajat otettiin kaikki tosissaan ja siellä saattoi koko sen 12 vuoden ajan soittaa samat soittajatkin jotka tunnisti heti kun keskustelu aloitettiin joten sinulla Sitrus on ollut kyllä huonoa kohtelua jos ei kukaan ole sinun elämästäsi kiinnostunut.
Avioero esim, vuosienkin jälkeen voi olla hyvin raskasta sen kokeneelle ja aiheuttaa pahaankin kriisiä jokapäiväisessä elämässä. Joten ketuttaa sinun puolestasi kun et ole tullut kuulluksi.

On niin totta mitä kirjoitat tästä välittämisestä, avun saamisesta ja ihan kaikesta. Miksi tämä on näin välinpitämättömäksi mennyt.
Hoitohenkilökunta ei näköjään osaa yhtään asettua sairaan osaan vaan raha on kait se tärkein motiivi tehdä hoitotyötä. Outoa mutta totta.
Onneksi on vielä niitäkin jotka meistä sairastuneista välittää mutta onko se lottovoittoon verrattavissa jos sellaisen kohtaa.
No en tiedä kun en ole lotossa voittanut miltä sen tuntuu, mutta kuvittelen, että jotain erinomaista kun tavoittelee sen saa, niin ehkä se pätee tässä sairaiden ihmisten hoitamisessa.

Etenpäin vaikka kontaten.
SitrusRe: Stressi8.5.2017 11.23
Kiitos, Ann.

Mullahan oli se puhelinkontakti pariterapeutti. Mutta se oli täysin epävirallinen. Joten kun kerran kävi sitten niin, että se ei vastannut viestiini, jäin vain arvailemaan oliko se nyt päättänyt lopettaa työt ihan kokonaan tai kuollut?

Miten hyvänsä, mun mielestä hänkin yliarvioi mun voimat ja aliarvioi taakan. Se kuulosti vakavalta vasta siinä vaiheessa, kun olin niin huonossa fyysisessä kunnossa, etten enää uskaltanut lähteä kotoa ulos. Jos lähdin, sydän hakkasi ulos rinnasta ja tuli kummia fyysisiä oireita. Siis paniikkikohtauksia. Mutta kyllä ihminen menee erittäin huonoon fyysiseen kuntoon, jos vain makaa sängyssä verhot kiinni ja syö niin vähän kuin mahdollista.

Elämä on mennyt kuten on mennyt. Olen lapsuudesta asti oppinut että suurin hätä ja tuska kuuluu salata ja yrittää vain elää kuin mitään erikoista ei olisi. Sen jälkeen onnistuin löytämään puolison, jonka mielestä mun kuului kestää mitä vain.
Joten mä nyt sitten yritän yhä kestää vain.
Mitä ystäviin tulee, niin useimmat kääntävät selkänsä tai häipyvät, kun tulee tarpeeksi suuri hätä. Etenkin jos se kestää yli 2 kuukautta. Se on aikaraja, jossa juttu kuin juttu vanhenee, ja pitäisi jo piristyä, ja alkaa ajatella muuta.
Itse vain olen ollut niin tyhmä, että olen kuunnellut milloin kenenkin huolia vuositolkulla, enkä sanonut, että nyt en enää.
SitrusRe: Stressi8.5.2017 11.41
Kaupunkihan tarjoaa näitä psykhoitajan aikoja. Sellaisen saa muutaman viikon päästä aikaisintaan. Lisäksi mulle psykhoitaja sanoi jolla kävin purkamassa silloin kun olin vielä naimisissa ja tukehtumassa tunteisiin joita yritin niellä, jotta voisin jatkaa liitossa kun tiesin että yksin olisi vielä vaikeampaa kuten onkin, niin hän sanoi että sulla on rankkoja kokemuksia niin paljon, että hänen ammattitaitonsa ei riitä!!
Mitä sellaiseen vastataan, mihin sitten mennään? Mä ainakin menin kotiin. Miehelleni en tietenkään sanonut tästä mitään. Kuvio oli jo silloin vakiintunut: meidän keskinäiset ongelmat oli mun ongelmia, hän odotti että korjaan ne. Sinnittelin vielä muutaman vuoden, kunnes yhdessäasumisen jatkaminen ei ollut enää vaihtoehto.
yxäRe: Stressi8.5.2017 11.50
Tuosta psykhoitajasta ystävättärelläni on huonoja kokemuksia. Kun ystäväni oli kertonut yksinäisyydestä ja ongelmistaan, niin hoitajan parannusehdotus oli, että mene naisten tansseihin. Käynnit loppuivat siihen, apua hän sitten sai psykologilta, mutta valitettavasti niille on vaikea päästä (pitkät jonot). Kovasti tyrkytettäisiin mielialalääkkeitä vaivaan kuin vaivaan.
Sitruksen tavoin minäkin olen se kuuntelija, muiden huolten. Sitten jos minulla on huolia, ne ystävät jonnekin katoavat tai heillä on kiireitä. Taas heidän ongelmien kasaantuessa minä ratkon niitä, väliin öisinkin.
Yksinäisyyttä minäkin olen opetellut sietämään ja sen lisäksi terveys- ja taloushuolia. Mutta toivotaan, että kesä sulattaa huoliamme ja jaksamme hymyillä auringon kanssa kilpaa (nyt sataa räntää).
SitrusRe: Stressi8.5.2017 12.07
Mulla yksi tuskan lisääjä on juuri kesä. Avioeron myötä jouduin luopumaan niistä vähistä asioista, tekemisistä joista nautin. Sekin oli yksi syy, miksi en lähtenyt aiemmin.
Niin että mun puolesta saa sataa vaikka räntää koko kesän.

Masennuslääkkeiden tyypillinen sivari on refluksi. Toinen, ympärivrk tylsistynyt apatia. Mulla kokeilutettiin myös piristävää lääkettä, joka piristikin niin tehokkaasti etten nukkunut millään unilääkkeellä.
Ei kiitos enää yhtään masennuslääkettä. Vaan terapiaa. Keskustelua, kuuntelua. Se on ainoa toivoni.
Aikuinen nainenRe: Stressi8.5.2017 12.31
Itsekin kun olen ikuinen kuuntelija ollut aina ja jatkuu yhä niin olen minäkin sen kokenut, että nyt kun itse kaipaisi kuuntelijaa niin ne suurimmat valittajat soittavat työmatkalla eli noin 10min päästä olen töissä "et mitäs kuuluu". Siinä kun sanon et voin huonosti eli eka minuutti menee siinä, sitten juttu kääntyykin siihen mitä hänelle kuuluu onko ollut nuhaa ym.
Onneks on sellaisiakin ystäviä jotka kuuntelee eikä vähättele mutta hekin ovat omien sairauksien myötä kasvaneet siihen että nyt puhutaan puolin ja toisin mitä kuuluu.

Minä olen 2vuotta käynyt terkkarin psyk.hoitajan luona juttelemassa näistä omista sairauksistani ja ankeasta ja todella väkivaltaisesta lapsuudestani. Se sisareni raivo minulle puhelimessa laukaisi niin pahan olon että elämänhalu katosi, tuli unettomuus ym. Voin sanoa, että ilman hoitajaa olisin tosi huonossa hapessa mutta hän kuunteli ja kertoi miksi ja miten kaikki vaikuttaa meidän kehoon eli sain kerrankin puhua ja toinen kuunteli. Ja jossain vaiheessa hänkin kertoi mitä.oli itse kokenut ja siksi suuri halu tarve kasvoi olla läsnä meille kenellä elämä mättää ja kunnolla. Kun lopetin käynnit vein hänelle kukat, kirjasen ja kortin sekä pullon kuoharia. Sanoin että olet minun maanpäällinen enkelini ja sitä hän oli.
Että tällaisen soisin jokaisen tarvitsijan kohdalle. Tuuripeliä tämäkin.

Kyllä olen nähnyt lähipiirissä mihin ero voi johtaa..eli ottaa niin koville kun on uuden opettelua ym.siis melkein koko elämän aloittaminen alusta uudestaan. Sitten kun käy sitä taakse jätettyä elämää läpi ja yrittää elää tässä hetkessä ei ihan helppo yhtälö ole. Ei ihme jos mieli menee maan alle ja sitä ei ymmärrä miten jaksaa matkaa jatkaa kun olo ja vointi ovat vielä mitä ovat. Kaipaa ja vihaa samaan aikaan.

Rämpimistä riittää.

Mistä ne sanonnatkiin tulee, että päivääkään en vaihtaisi pois, tai ihmiselle ei anneta enenpää kun jaksaa kantaa. En ymmärrä 😱🤔
SitrusRe: Stressi8.5.2017 12.56
Se ei todellakaan pidä paikkaansa, että koettelemuksissa olisi joku kohtuus. Enkä muutenkaan usko mihinkään mystiseen tahoon, joka ihmisiä hoivailisi.

Joo Ann. Muistan myös anopin jonka valituksia kuuntelin epäilemättä satoja tunteja yhteensä, ehkä tuhansia. Hänen asiansa kun olivat aina niin vakavia, oli sitten kyse kissan ummetuksesta tai omasta ihottumasta minkä takia ei raaskittu mennä lääkäriin vaikka rahaa oli kuin roskaa.
Sitten se onneton soitti, kun odotin lääkärin puhelua koepaloista ekan gskopian jälkeen. Olin kipeä, laihtunut, heikko ja peloisssni. Tiesin jo anopin siinä vaiheessa. En olisi kertonut sille mitään, mutta koska se sattui soittamaan niin pahaan saumaan, kerroin sittenkin. Kun purskahdin itkuun, se sanoi vain välinpitämättömästi että "se on vain otettava vastaan kaikki mikä ylhäältä annetaan". Sen jälkeen huomautin että sairauteni on yksityisasiani, josta kerron itse niille ihmisille joille haluan ja sitten kun haluan. Kielsin häntä selkokielellä puhumasta siitä.
Myöhemmin tuli ilmi, että hän oli tietenkin puhunut. Sen jälkeen en kertonut sille enää mitään, mutta se uteli yksityiskohdat oireista, lääkärikäynneistä ja tutkimuksista mieheltäni, vaikkei se niistä mitään tajunnut. Mutta kun toisten kärsimyksistä on kiva juoruta.

Joskus se kärtti multa kahvipöydässä jonkun henkilön nimeä, josta olin puhunut vain esimerkkinä. Katsoin sitä silmiin, ja vastasin etten sano. Se kysyi vielä kaksi kertaa. Silloin sanoin että usko jo, etten kerro. Tämä ihminen ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, joten en kerro hänen nimeään että siitä aletaan juoruta. Silloin anoppi meni nolon näköiseksi. Ehkä olin ainoa, jolta se ei saanut asioita urkittua.


Vastaa viestiketjuun

Otsikko:*
Viesti:*
Lähettäjä:*
Sähköpostiosoite:
Lähetä vastaukset sähköpostiini: